Kun kutsu rippikouluun tuli viime vuoden syyskuussa, tuntui se ihan kammottavalta ajatukselta ja kaikista elämäni virstan pylväistä se tuntui epämiellyttävämmiltä. Haistatin paskat koko kristinuskolle tuohon aikaan ja olin sitä mieltä, että miksi käydä koko rippikoulu, koska en todellakaan aikuisena aikoisi olla osallisena kristinuskoa tai mitään uskontoa ylipäätänsä. Ateistiksi ryhtyminen tuntui varmimmalta ratkaisulta, koska ei muutenkaan meidän suvussa kukaan oikeen ole uskonut tai noudattanut kristinuskon oppeja.

Pienejä uskoin Jumalaan ja Jeesukseen, jopa sen verran, että joka ilta rukoilin ja toivoin Jumalalta kaikkien läheisteni voivan hyvin seuraavanakin aamuna herätessäni. Rukoilemaan ja uskomaan mut opetti mummo, joka itse on aina kuulunut kristinuskoon henkeensä ja vereensä. Seiskalle mentäessä mun mieli muuttui - musta tuntui naurettavalta uskoa johonkin, jonka olemassa oloa ei olla pystytty varmistamaan. Jumala on rasisti, kuului mun suusta useampaankin otteeseen, kun puolustelin kaikkia näkemyksiä julkisesti häpeleimättä muille. En tajunnut tuolloin, että ehkä sanoillani saatoin loukata jotain toista. Rippikoulun käyminen opetti mulle kristinuskosta ja vaikka monissa tilanteissa hämmennyn uskooni liittyvää kysymystä, on mulle mun kanta selvä. Viimeistään konfirmaatiossa tajusin sen - kristinusko on mun tie kulkea.

Kristinusko ei mussa näy sen ihmeemmin kuin kenessäkään muussakaan. Tykkään pitää rippiristiä kaulassani, koska silloin musta tuntuu, että samalla, kun julistan uskoani muille mä myös todistan sen itselleni. Risti on aina ollut musta kaunis symbooli vaikka mulla se ateistikausikin oli. Rippikoulun jälkeen päätin, että haluan tuon symboolin tatuoida itseeni jossain vaiheessa ja niin se on vieläkin suunnitelmissa. Milloin ja minne, ne ovat vielä kysymyksiä, joihin en oo saanut vastausta, mutta joskus ja johonkin olisivat ehkä lähimpänä totuutta.

Mulle on aina toitotettu, että kristityt ja muut johonkin uskovat ovat todella kapeakatseisia ja jotka ajattelevat vain itseään ja omaa yhteisöään. Rippikoulu, yllätysyllätys, opetti mua katselemaan asiaa toiselta kantilta, ja auttoi tajuamaan, ettei se todellakaan ole niin - se oli vain mun omaa typerää kapeakatseisuutta.

Varsinaista valaistumista en voi sanoo kokeneeni, pieni kristitty on asunut mussa aina, mutta se kaipasi vain oppia ja valistusta miten sen pitää toimia. Ja vaikka tunnustankin olevani kristitty, en oo siltikään täysin varma uskon asioista. Entä jos tää tie onkin väärä tai että tää on pelkkää huuhaata? Tollaset ajatukset mulla pyörii päässä, jos nyt ei ihan päivittäin nii ainakin viikottain. Hyväksyn kaikki uskonnot ja musta jokainen saa uskoa mihin haluaa ja minkä kokee oikeeksi. Mä oon itse kokenut kristinuskon oikeeksi valinnaksi ja se tulee mulle kun luonnostaa.

Se on uskon asia!

xoxo nettisss