Joskus kymmenenvuotiaana kuvittelin kuinka siistiä olis olla 14-vuotias. Neljätoista oli maaginen luku, joka oli tarpeeksi iso, mutta samalla ei ihan jättimäinen. Silloin mä olisin teini, jolla on hienoja vaatteita ja iso kaveripiiri, jossa mua pidätään hauskana, nättinä ja kivana. No se neljästoista meni ja kieltämättä, kun tilalle tuli luku viistoista, iski tyhjyys. Nyt ei oo mitään odotettavaa enään, koska erityisemmin en oo koskaan tykänny luvusta kahdeksantoista. Kahdeksantoista meinaa sitä, että sä oot vastuussa jo omasta elämästäsi ja sun pitäis alkaa tekemään päätöksiä, jotka voi ratkasta koko sun lopputulevaisuuden.

Vastuu. Mä oon aina ollut huono sellasessa. Ei sillä, ettenkö kantais vastuutani jos mulle sellasta lankee tai että juoksisin ympäri kaupunkia kaljatölkki kädessä paetan aikuisuutta. Mutta esimerkiksi se, etten koskaan oo halunnut lapsia (en laske ala-asteella piirreltyjä kuvia, joissa oli aina minä, ihastus ja viistoista lasta kolmenkymmenen lapsenlapsen kanssa), koska musta ei oo ottamaan vastuuta kenestäkään. Tai no, nyt puhuu 15-vuotias tyttö perämetiltä, voihan se olla (varmasti niin onkin) että mieli ehtii muuttumaan sen 110 kertaa ennen kuin lopullinen päätös on tehtävä. Vai onko sitä loppujenlopuksi pakko edes päättää? Voihan elämän antaa mennä just sillai, miltä se tuntuu siinä hetkessä.

Rippikoulun jälkeen ihmiset kyseli multa, että mihin mä aion lähtee opiskelemaan yläkoulun jälkeen. Se kysymys sai mussa aikaan lievän paniikin, koska en oo koskaan ajatellu mitään tollasta. Tai oon, mutta se on enemmä ollu sellasta läppää kavereiden kanssa, kuinka me muutetaan yhteen, opiskellaan ittemme siks ja siks ja sit ollaan tollai ja tällei ja sit mennää tonne ja tonne.. Tän kesän aikana oon joutunut miettimään hirveesti mihin mä tulevaisuudessa haluan suunnata. Korkealle, totta kai. Mutta olisko se muka niin paha, jos tyytyisi vähän niinsanottuun alempaan tasoon? Olisko mun elämä muka huonompaa? Emmätiiä, vastaan kaikille. Koska en mä tiedä! Ja vanhat ja viisaat ihmiset sanoo, että kannattaa pikku hiljaa alkamaan tietämään. Huoh, miten niin yksinkertaiselta tuntuva asia tuntuu näin vaikealta? Miksei elämään oo annettu selkeitä ohjeita ja käsikirjaa, minkä mukaan ois helppo toimia.

15-vuotiaana mun piti olla joku ihme bimbo, jolla on kaikki ja josta kaikki tykkää. Mun piti olla iso ja viisas, jota pienemmät pelkää. Nomitävai, en todellakaan kuvitellut olevani näinkin tavallinen sillo viis vuotta sitten. Mulla on ihania ystäviä, upea perhe, kiva koulu ja muutenkin sopusuhtasen kaunis ja tasapainonen elämä. Hahhahah, haluun nähdä oman ilmeeni, kun luen tätä niiden angstihetkien aikana, jolloin elämä on pahemman kerran perseestä. Silti rakastan mun elämää tälläsenä. En haluisi että se muuttuisi senttiäkään mihinkään suuntaan.

Ehkä mä ehdin päättää joskus myöhemmin. Vaikka luku viistoista tuo vastuuta (mmmr, muunmuassa toi mopokortti, jonka ajamista kammoan ku ruttoa), tuntuu se siltikin vapauttavammalta kuin koskaan. Ei mulla oo mikään kiire.

xoxo viistoistavuotias

Ps. Tää tuli nyt julkaistua samana päivänä, but who cares