Koko elämäni oon paininut kamalien itsetunto-ongelmien kanssa, vaikkakin ihan huomaamattani. Mulle on aina sanottu, että onpas sulla hyvä itsetunto ja että kehtaan tehdä mitä vaan, koska mulla on kuulemma niin hyvä itsetunto. En oo koskaan tiedostanut itselläni mitään itsetunto-ongelmaa (jossei tätä nyt lasketa), mutten oo pitänyt sitä minään erityisen vahvana. Viime kesänä, kun oltiin käymässä Virossa ja sovittelin vaatteita, tajusin, että ostan oikeesti vaatteeni sen perusteella, että mitä muut niistä tykkää. Mulla on eräs tosi läheinen ystävä, jolla on tosi radikaalit mielipiteet muiden pukeutumisesta ja ulkonäöstä sekä painosta ja mistä nyt ikinä voi repiä kritisoitavaa. Ja siinä sovituskopissa tajusin, että mietin ihan liikaa, mitä tuo ystävä oikein mahtaisi miettiä tästäkin paidasta ja jne. Naurettavaa, mutta nyt muutaman kuukauden ajan oon luonnottoman paljon miettinyt, että miten voin antaa jonkin toisen vaikuttaa mun pukeutumiseen ja laittautumiseen.

Muut puhuvat, että vaatteet ovat tapa ilmaista itseään. Mulla ei koskaan oo ollut mun oman tyylisiä vaatteita, vaan ne on aina ollut niitä basicpaitoja ja perus kireitä farkkuja, koska oon yksinkertasesti pelännyt, mitä muut ajattelee, jos mulla yhtenä päivänä oliskin vaikka kirkkaan neonvihreä toppi. Oman persoonansa ilmaisemisella ja tyylinsä löytämisellä en tarkota sitä, että kaikkien pitäis pukeutua H&M:n malliston värikkäimpiin ja räikeimpiin kuteisiin, mitä koko kaupasta voi vaan löytään, vaan sitä, et tuntee, että itsellään on hyvä olla juuri niissä vaatteissa. Kuulostaa niin kliseiseltä, että vaatteet on se mikä määrittelee meidät, mutta tosiasia on se, että vaatteet määrittelee meistä ulkopuoliselle sen kuvan minkä me halutaan antaan. Eri juttu on, minkä kuvan kukin haluaa antaa.

Suurin syy mun huonoon itsetuntoon on mun ainainen painon murehtelu. Aina näytän mielestäni liian lihavalta - jossen sitten kotipeilissä, niin viimeistään kun kävelen koulussa ensimmäisen peilin ohi upeakroppaisten ystävieni kanssa. Voisin valitella tässäkin postauksessa, kuinka kieroon kasvanut yhteiskunta ja vanhempien kylmyys mua kohtaan olis tehnyt musta tälläsen, mutta ei. Se olen minä itse, joka on muokannut musta tälläisen painonvartija. Vaikka ikuisten laihdutusprojektejen ja itselle annettujen rikottujen lupauksien määrä on suuri, en koskaan ole laihtunut muutamaa kiloa enempää, vaikka viime uutena vuotenakin tein uusia lupauksia, kuinka olla kesäkunnossa 2014. Itse olen ongelmani kehittänyt, vaikka seiskaluokalla todellisuuden iskiessä kasvoille podinkin jonkin sortin masennusta, jolloin syytin niin vanhempiani, kouluani, kavereitani ja itseäni. Suurin syyllinen on minä itse.

Ei oo yhtäkään päivää jollon en miettis painooni. Kuulostaa joltain anoreksian sairastaneen tytön itkuvalitukselta, mutta niin se vaan on. Aina kun mulla on hauskaa ja juttelen kavereiden kanssa, mietin, miten moninkertaisen hauskaa tää kaikki olis, jos olisin laiha. Jos mulla olis upea kroppa, jota kaikki kadehtis. Jos olis kroppa, jonka vaatettaa nätisti ja jonka vuoks sais kehuja kadulla ohi käveleviltä ihmisiltä. Ei se vaan niin mee.

Ysin alettua ja kun oikeesti oon alkanut vielä syvällisemmin miettiä, mitä elämältä haluun ja mikä on sen tarkotus, oon alkanut tajua, että sellainen asia kuin paino on yksi niistä vähiten merkitsevimmistä asioista. Mitä väliä sillä on, että painat muutaman kilon enemmän kuin kaverisi. Miks murehtia jotain asiaa sellasissa mittakaavoissa, kun koko juttu on pelkkä päättymätön kissahiirileikki. Vaikka laihtuisinkin ihannepainooni ja ostaisinkin vaateliikkeiden kivoimmat rätit, en tuu koskaan olemaan tyytyväinen kroppaani, jos ajatusmaailmani on tälläinen. Jos en osaa arvostaa sitä kauneutta, mitä mulla on sisälläni. Ennen ruikutin ja valitin äidilleni, että on pakko laihtua, koska jos ei ole sisältä eikä ulkoa kaunis, ei ole kaunis ollenkaan. Väärin! Ulkoinen kauneus on turhamaisuus, jota korostetaan nykyisessä kulttuurissamme ihan liikaa, ja sisäinen kauneus, se ainoa merkitsevä asia, on jäänyt ihan varjoon. Nauttiakseen elämästä, on opittava hyväksymään itsensä.

Ennen kuin kukaan muu voi sinua rakastaa, sinun on opittava rakastamaan aluksi itseäsi. Fraasi, jota en uskonut koskaan käyttäväni, hahah. Sen verran tunteettomaksi ja kylmäksi ihmiseksi olen itseni tulkinnut. Mutta se on totta. Miten voisimme antaa jonkun toisen rakastaa itseämme, jos emme nää itsessämme mitään rakastettavaa?

Siispä päätin viime yönä, etten halua enää shoppaillessani valita ostoskoriini vaatteet jonkun toisen mielipiteen perusteella tai pelätä sanoa kantansa asiaan nolatuksi tulemisen pelossa. Haluan elää omaa elämääni juuri sillä tavalla kuin haluan ja pukeutua kuten haluan ja käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan kuin haluan. Haluan muodostaa oman näkemykseni maailmasta ja tutkia sitä itse, enkä sortua ennakkoluuloihin ja epävarmuuteen. Haluan kohdata elämän tuomat haasteet ja tehdä virheitä, mutten katua niitä. Haluan myös tehdä tekoja, joista voin olla ylpeä ja tuntea itseni onnistuneeksi.

Projekti itsetunto. Itsetunto ei rakennu tunneissa, ei päivissä eikä edes kuukausissa. Voi viedä vuosiakin, että oppii tuntemaan ja hyväksymään itsensä täydellisesti, niin, että voi rakastaa itseään ehdoitta. Kun oma mieli voi paremmin, pystyy myös antamaan muille ihmisille enemmän omasta persoonastaan. Projekti käynnistyköön ja kestäköön niin kauan, kuin on vain kestääkseen.

Ps. Nickelbackista on tullut mun uusi rakkaus ♥

xoxo nettiisss